Auktoriteetista

Kun sinä puhut, minä kuuntelen

Auktoriteetti on aiheuttanut kohuja viime vuosina, joista viimeisin koskee muodostelmaluisteluvalmentajan valmennusmetodeja. Aikaisemmin keskustelua ovat herättäneet esimerkiksi joidenkin lasten ja nuorten sijaishoitoyksiköiden työskentelytavat, Me Too-kampanja ja uudet opetusmetodit.

Urheilupiireissä ja koulumaailmassa kuulee usein puhuttavan vanhan liiton valmentajista ja opettajista. Kertomukset karttakepin kivuliaista napsauksista, tai nurkassa häpeämisestä voidaan kuitenkin suurimmaksi osaksi nähdä jääneen muistoihin. Varsinaisen fyysisen kurittamisen jälkeen tulee kuitenkin koko joukko muita vallankäytön keinoja, jotka osa hyväksyy, tai näkee tilanteen suorastaan vaativan niitä. Osalle samat keinot näyttäytyvät suorastaan kauhistuttavina. ihmiset voidaankin karkeasti jakaa kahteen leiriin, auktoriteetin kannattajiin, ja sitä vastustaviin.

Kutsuttakoon auktoriteetin puolustajia konservatiiveiksi. Heidän perusteensa tiukalle kurille tulee perinteiden kunnioittamisesta. Kanta voidaan yksinkertaisimmillaan ilmaista vaikkapa sanontoihin vedoten, kuten ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”, miettimättä sen tarkemmin kantansa taustoja. Huolellisempi perustelu korostaa auktoriteettiasemassa olevan hankittua tietoa ja kokemusta, joka kumpuaa yhteisön perinteistä, tämä taas nähdään tärkeäksi välittää tuleville sukupolville. Perinne oikeuttaa auktoriteettiasemassa olevan toimet perinteen välittäjänä. Tällaiseen ajatuskulkuun voidaan usein liittää ne, jotka kehottavat painokkaasti vahvan auktoriteetin kuuluvan asiaan, olipa kyse urheilusta, opetuksesta tai kasvatuksesta yleisemmin. 

Konservatiivien vastapuolelle asettuva joukko, joita voisi kutsua liberaaleiksi, näkevät asian toisella tapaa. Kasvatuspiireissä tätä joukkoa kutsutaan myös lapsi- tai oppilaskeskeisiksi. Kasvattajan nähdään toimivan oikein, jos hän uhraa oman auktoriteettiasemansa altruismin alttarilla, ja ponnistelee pyyteettömästi ja näkymättömästi lapsen parasta ajatellen. Osa suorastaan taistelee pyristelläkseen irti valta-asemista. Heitä voisi kutsua anarkisteiksi. Tässäkin ryhmässä on heitä, jotka tokaisevat suoralta kädeltä, että kaikenlainen vallankäyttö on hirveää. Mitä enemmän opettaja tai valmentaja käyttää valtaansa, sitä vähemmän oppilaalla tai urheilijalla on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan toimintaansa. Sallivasta näkökulmasta suhtautuminen valtaan on siis edellisen täydellinen vastakohta. Auktoriteetilla ei ole oikeutusta, koska tärkeintä on se, että ihmisten tulisi saada toteuttaa itseään vapaasti ilman kahlitsevia asetelmia. Kasvattajia, opettajia ja valmentajia kehotetaan löysäämään otettaan, ja antamaan oppilaille, urheilijoille ja kasvaville enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseään.

Molemmat kannat sisältävät totuuden siemenen, mutta erehtyvät auktoriteetin itsensä luonteesta olettaen sen olevan kyky tai ominaisuus, joka voidaan toimeenpanna yksipuolisesti, tai jättää käyttämättä. Lausahdus: ”Muistan vieläkin sen valmentajan, hänellä oli auktoriteettia.” kuvaa yleistä käsitystä siitä, että auktoriteetti on ominaisuus. Vastoin tätä käsitystä, auktoriteetissa on kyse molemminpuolisesta suhteesta, joka muodostuu vähintään kahden ihmisen välille.  Suhteeseen kuuluu se, että alisteisessa asemassa oleva vapaaehtoisesti hyväksyy sen, ja luovuttaa omaa vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan, koska kokee tämän olevan hyväksi itselleen. Tästä seuraa, että auktoriteetista puhuttaessa emme voi hyväksyä minkäänlaista väkivaltaa, manipulointia tai pakottamista, koska näissä valta on yksipuolista. Puhuaksemme vallan yhteydessä auktoriteetista, on suhteessa olevien jaettava tietynlainen moraalinen järjestys, tietyt yhteiset arvot, jotka tekevät suhteen merkitykselliseksi molemmille osapuolille.

Mikäli valmentaja, opettaja tai yleisemmin kasvatussuhteessa oleva haluaa välttyä kohuilta, niin ensiksikin suhde tulisi rakentaa kärsivällisesti, ja pysytellä siinä vaikeinakin aikoina. Toiseksi olisi tutustuttava yhteisön moraalikäsityksiin. Tässä ei välttämättä riitä oman lähiyhteisön moraalikäsityksiin tutustuminen. Sallitun rajaa on haettava laajemmin kulttuurissa sopivina pidetyistä toimintatavoista. Olisi osallistuttava keskusteluun siitä, mikä on kohtuullista ja sopivaa. Jääräpäisyydestä olisi pyrittävä eroon, muiden ajatuksille voi antaa auktoriteetin. Kolmanneksi olisi tutustuttava suhteen toiseen osapuoleen, pyrkiä keskustellen löytämään arvot, joiden pohjalta yhdessä ponnistetaan. Kun sinä puhut, minä kuuntelen. Kun minä puhun, sinä kuuntelet. Minusta voi tulla kirjoittaja (author) sinun tarinaasi, ja toisinpäin.

%d bloggaajaa tykkää tästä: